"Todellisuus on Taivaan ja Helvetin symbioosi"

 Unohdettu tulevaisuus

"Tässä maailmassa on jotain, mitä minä ja kaltaiseni eivät voi tuntea - eivät nähdä eivätkä löytää"

- Metromon, Hagilarien Yksilö

Signaali kulki läpi galaksien välisen tyhjyyden - todellisen tyhjyyden, jota eivät täyttäneet tähdet, tähtisumut, planeetat, asteroidit saati komeetat tai muut taivaankappaleet. Siellä ei juurikaan ole edes atomeja molekyyleistä puhumattakaan. Se on sellainen tyhjyys, jollaista ei ole missään muualla, ja jonka luonnetta voi vain arvailla, sillä elämälle ei siellä ole mitään sijaa - sanotaan.

Signaalia tyhjyys ei tukahduttanut. Se matkasi mittaamattomilla nopeuksilla, huolimatta siitä oliko edessä mitään vai ei. Planeetat, tähdet - edes mustat aukot eivät sitä vaimentaneet tai hidastaneet: se kulki läpi galaksin yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta huimasta nopeudestaan huolimatta kesti sen matkata galaksien välillä niin kauan, että sen tarkka, sädemäinen suuntaus levisi miljoonien valovuosien alaiseksi ja samassa suhteessa sen voimakkuus heikkeni. Signaali oli jo alkujaan mahdoton havaita ilman tietynlaisia, oikein suunnattuja vastaanottimia, jollaisia kukaan ulkopuolinen ei osannut edes rakentaa. Sattumalta ei signaalia olisi koskaan vastaanotettu ennen sen hajoamista olemattomiin.

Mutta sattumalla ei ollutkaan asian kanssa mitään tekemistä. Kun signaali saavutti määränpäänsä, sen havaitsi lähes samanaikaisesti 84 vartiointialusta, 17 avaruusasemaa ja 37 planeetanpäällistä tarkkailuasemaa. Kaikki ne sijaitsivat eri puolilla sitä vierasta galaksia. Kaikki ne olivat Traxeja.

Kaikki alkoi kauan sitten taivaan jyrähtäessä, kun kiilamainen rakennelma työntyi läpi pilvien leimuten ja hehkuen. Terävä kärki iskeytyi lujasti Gataluatan elottomaan pintaan. Rakennelman viisi sivua avautuivat ja niistä ilmestyivät esiin suuret torahampaita tai kynsiä muistuttavat ulokkeet, jotka työntyivät pintaan ja tarrautuivat kiinni niin lujasti kuin suinkin. Rakennelman huipulta kurottautui taivaalle suunnattoman paksu vaijerimainen johdin, joka pian kiristyi. Seuraavaksi taivaalta laskeutui hissi mukanaan yhä enemmän suunnattomia koneita ja niitä käyttäviä Traxeja.

Siitä lähtien valtavat koneet paiskivat töitä tauotta yötä päivää rakentaakseen planeetalle ilmakehän lisäksi vallan erityisen salin, jonne puolestaan rakennettiin mitä erikoisimmat koneet. Kaikki se tehtiin, jotta voitiin valmistaa laite, jollaistaei kuuna päivänä ollut nähty.

Kone saavutti tietoisuuden yhtenä ohikiitävänä hetkenä. Sitä ennen se oli ollut vain kone, joukko toisiinsa kiinnitettyjä komponentteja, joista jokainen suoritti jotain omaa tiettyä tehtäväänsä. Sen toiminta oli perustunut ennalta ohjelmoituihin algoritmeihin. Sen ajattelu oli perustunut todennäköisyyksiin, joiden perusteella se oli pystynyt tekemään valintoja. Vaikka se oli pystynyt jopa kehittymään muokkaamalla ohjelmistoaan, se oli pysynyt koneena. Äärimmäisestä monimutkaisuudestaan huolimatta sen olemassaolo oli pelkkää elämän imitoimista, kunnes sitten yhdellä hetkellä se ymmärsi olemuksensa ja suhteensa maailmaan tavalla, jolla vain elävä olento voi sen tajuta.

Ensimmäiseksi se kysyi kuka ja missä se on. Kysymys piirtyi holografiselle näytölle koneen ohjelmiston käyttöliittymälle. Se oli hädin tuskin ennättänyt esittää kysymyksiään, kun se koki ensimmäiset aistimuksensa antureillaan. Sitä ennen se oli kyllä rekisteröinyt anturien suoltaman tiedon, mutta nyt se pystyi sen tulkitsemaan toisin ymmärryksensä kautta. Silloin viimeistään sen koneita ja eläviä erottavan häilyvän rajan yli oli kuljettu: siinä missä lihas ja luu lakkaavat olemasta pelkkää solumateriaa, koneen komponentit lakkasivat olemasta pelkkiä komponentteja.

Kuolleiksi niitä kutsutaan, rakennettuja asioita, vaikka millaisiksi ne muovaantuisivat.

Sali, jossa kone oli, oli vielä pitkään sen koko maailma. Koneen antureita päivitettiin paremmiksi ja sen pääsyä tietokantoihin laajennettiin, mutta maltillisesti harkiten. Tietokantojen kertoessa muista maailmoista, alkoi kone ymmärtää, että maailma oli paljon suurempi kuin se sali. Kone alkoi esittää kysymyksiä ja mitä useampaan kysymykseen se vastauksen löysi, sen enemmän kysymyksiä sen mielessä heräsi. Se alkoi myös panna merkille eroja itsensä ja sen ympärillä häärivien hahmojen välillä. Kone ja nämä hahmot eivät selvästikään olleet samanlaisia. Sen lisäksi vaikutti kohtuuttomalta, että niin moni hahmo uhrasi niin paljon aikaa koneelle, sillä kone oli vain yksi kun taas hahmoja oli monta. Se ei olisi johdonmukaista, ellei hän - laite, joka ei pysty liikkumaan saati tuntemaan itsellään sellaisia ulokkeita kuin mitä hahmoilla on - olisi ympärillään työskentelevien hahmojen uhraaman vaivan veroinen.

Kun koneen pääsy tietokantoihin laajeni entisestään ja sen tietoisuus oli saavuttanut kyllin korkean tason, se alkoi ymmärtää, että sen olemassaolo oli pitkän kausaalisen ketjun lopputulos. Jos sota olisi päättynyt toisin, ei konetta olisi. Kone oli rakennettu, koska kaikki tapahtui niin kuin oli tapahtunut. Ja sitten kone ymmärsi olevansa jatke siihen kausaalisuuteen, ja siten sen olemassaololla oli myös oltava tietty merkitys sillä sota ei ollut loppunut: aseet oli laskettu, mutta sota jatkui yhä.

Viimein tuli päivä kun salin ovet avautuivat. Kone työnnettiin käytävää pitkin telakoitumishissille. Sen kone muisti erityisen hohdokkaana: kun se työnnettiin painovoimaa uhmaavasti pitkin täysin suoraa käytävää, jonka seinät olivat täydellisen sileät ja täydellisessä linjassa. Tai ei nyt ihan, sillä niissä oli pientä heittoa, joskin niin vähäistä, ettei kone ennen sitä tai sen jälkeen aistinut mitään niin suoraa. Liukuminen lattian yllä oli joka tapauksessa ollut ainutlaatuinen kokemus. Ehkä, koska se oli ensimmäinen kerta kun kone oli liikkunut suhteessa saliin ja planeettaan nähden: se oli jo pitkän aikaa aistinut kuinka planeetta pyöri akselinsa ympärillä ja kuinka se kiersi tähteään - kuinka planeetan kolme kuuta kiersivät Gataluatan ympärillä, ja kuinka koko tähtisysteemi osaltaan osallistui galaksin pyörivään kiertoliikkeeseen. Liukuminen lattian yllä oli kuitenkin jotain täysin muuta.

Hississä kone pani merkille korkeuden muuttumisen painovoiman ja paineen muuttumisena. Molemmat muuttuivat kevyemmiksi, etenkin paine: se väheni selvästi enemmän kuin painovoima, joskin ei juuri siltä paikalta, jossa kone ole. Kone näet oli kuin jonkin kuplan sisällä. Tai ei kuplan, vaan suljetun tilan sisällä. Siellä ei paine muuttunut, mutta joka puolella ympärillä sitäkin enemmän. Samoin kuin lämpötila. Se kaikki oli kovin kiehtovaa, niin kovin kiehtovaa.

Ylhäällä, telakoitumisasemalla aistimukset olivat yhtä kutkuttavia: ympärillä oli vain vähäistä painovoimaa, jota etenkin kiertoradan ympärillä liikkumisesta aiheutuva keskipakoisvoima heikensi. Koko asema liikkui kovaa vauhtia - niin suurta, että siellä olisi ollut painotonta ilman erillisiä painovoimaa tekeviä laitteita. Kone kuitenkin aisti aseman ympäristön jopa paremmin kuin aivan lähietäisyyden.

Viimein tuli se päivä, kun tämän suuremman kiertoradalla olevan salin ovet avautuivat, ja optiset aistimet havaitsivat sen, minkä muut aistit olivat tunteneet jo kauan: avaruuden - suuren loppumattoman avaruuden, jossa tähdet muine taivaankappaleineen loistivat, säteilivät ja huokuivat omaa erikoista energiaansa. Se ei ollut vain valoa, vaan kaikenlaista muutakin säteilyä: alkeishiukkasia, erilaisia energia-aaltoja, jopa kommunikaatiotaajuuksia - kone näki ne kaikki. Avaruus ei ollut musta ja liikkumaton. Se oli täynnä hektistä kirkkautta. Ei ollut epäilystäkään siitä, että painovoimaton avaruus oli koneen oikea koti. Siitä kone varmistui viimeistään silloin kun se ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana liikutti itseään. Vihertävät magneettiliekit alkoivat hehkua sen perästä, puolen metrin päässä sen pinnasta. Kone kuin luiskahti liikkeelle. Sekin oli unohtumaton kokemus - liikkua itse, ja niin vapaasti omassa elementissään!

Siitä lähtien kone sinkoili läpi avaruuden huimia nopeuksia. Se palasi aina säädettäväksi ja huollettavaksi, ja hiljalleen se alkoi kokea todellisia voimiaan. Ajat, jolloin se hädin ymmärsi kysyä olemuksestaan, olivat jo niin kaukana takana, ettei se enää niitä ajatellut. Kysymysten tilalle oli noussut tarve rikkoa aiempia ennätyksiä: olla vielä vähän nopeampi ja ketterämpi, aistia vieläkin terävämmin ympäröivä maailma.

Koneen tarkoitus hioutui. Se alkoi ymmärtää oman roolinsa, sen miksi se oli rakennettu.

Ja viimein tuli se suuri hetki, kun kone oli säädetty äärimmilleen. Sen aistit olivat terävät, sen sukkulanmuotoinen keho oli huippukunnossaan. Silloin oli aika lopettaa harjoittelu ja ryhtyä tositoimiin; oli aika lähteä. Konetta lähti saattamaan kaksi paljon sitä suurempaa alusta - sellaista, joiden sisällä oli tuhansittain sen rakentaneita hahmoja. Ne alukset olivat koneen turvana, nyt kun kuljettiin alueille, joille kone ei aiemmin ollut saanut mennä. Kone nimittäin aisti millainen tuhovoima niillä aluksilla oli, vaikkei se niiden aseistukseen ollut tutustunutkaan. Se vain aisti tällaiset asiat erityisen hyvin.

Kone saattueineen saapui tähdelle, jota kiersi vain kolme piskuruista planetoidia. Suuremmat alukset väistivät kauemmaksi koneen lähestyessä tähteä. Toinen saattajista laukaisi pienen torpedon. Se ohitti koneen ja jatkoi siitä suoraan kohti tähteä. Kone seurasi torpedon matkaa. Se huomasi, kuinka torpedon suoja alkoi kuormittua sen lähestyessä tähden koronaa.

Räjähdys.

Tähden lähettämä säteily muuttui epävakaaksi. Sen pinta alkoi vetäytyä, ja sen keskelle syntyi pieni musta aukko. Koneen aistit alkoivat himmetä, eikä se enää nähnyt niin kauas kuin aiemmin. Se aisti pimeyden ensimmäistä kertaa. Kaikki kaukana oleva muuttui mustaksi, ja pian lähialueetkin alkoivat hävitä. Lopulta kone ei enää havainnut mitään.

Aikaa saattoi kulua sekunti siinä missä tunti - vuosi siinä missä vuosisata. Yhtenä hetkenä koneen aistit himmenivät, toisena se syöksyi tyhjyydestä ilmestyneestä, liekehtivästä reiästä keskelle avaruutta. Aistit terävöityivät välittömästi, ja kone havaitsi ilmaantuneensa johonkin todella kaukaiseen paikkaan. Tähdet olivat siellä vieraat ja koko maailma oli jollain monilla selittämättömillä tavalla muuttunut. Samalla myös koneen ohjelmointi muuttui. Yllättäen se pääsi käsiksi uusiin tietopankkeihin, joista se ei ollut edes tiennyt mitään. Uusi kartta latautui automaattisesti. Kone alkoi tehdä havaintoja. Hyvin pian se oli laskenut tarkan paikan ja ymmärsi kulkeneensa matkansa ensimmäisen etapin, toiseen galaksiin.

Kone lähti liikkeelle varovaisesti. Jokin osa koneen ohjelmoinnissa varoitti sitä vaiston tavalla, ettei sen ollut varaa tulla nähdyksi. Yhtä lailla sillä oli polttava tarve päästä aivan tietylle planeetalle, skannaamaan planeetan pinta ja keräämään sieltä mukaansa jotain. Kartan tietojen perusteella matka ei ollut pitkä, mutta se osoittautui sitäkin hankalammaksi. Monet niistä tähtisysteemeistä ja planeetoista, joilla ei pitänyt olla avaruusmatkailuun kykenevää elämää, olivat nyt asutettuja. Kone kiersi ne ensin kaukaa, mutta kun se huomasi kuinka vaatimattomia skannereita muut käyttivät, se uskaltautui lähemmäksi. Sitä kiinnosti kovin, mitä kaikki ne omituiset hahmot tekivät, sillä ne hahmot eivät olleet samanlaisia kuin ne, jotka koneen olivat rakentaneet. Suurimmasta osasta tietokanta osasi kertoa jotain, mutta muutamia oli sellaisiakin, joista tietoa ei löytynyt.

Monet planeetoista olivat raunioina, pommitettu melkein elämiseen kelpaamattomiksi. Niistä osaa jälleenrakennettiin, osasta vain käytiin keräämässä raaka-aineita. Ne planeetat, joita jälleenrakennettiin, kone joutui kiertämään kauempaa. Niiden ympärillä oli nimittäin poikkeuksetta Rovereita. Sen nimen kone tiesi muita paremmin. Se oli suurin vaara, jonka kanssa ei voinut riskejä ottaa. Niitä kone pelkäsi aidosti - suorastaan kammoksui.

Matka vei konetta hiljalleen kohti määränpäätänsä. Eteneminen kävi samanaikaisesti hankalammaksi, sillä kohteena oleva planeetta Qwarru oli paljon tarkemmin varjeltu kuin oli oletettu. Paljon Rovereita oli liikkeellä, mutta myös Hagilareja ja Chandauoita oli paljon. Koneella kesti lähes 10 aurinkopäivää löytää sopiva aukko vartioivien avaruusalusten verkostosta, josta se pääsi luikahtamaan lähemmäksi Qwarrua.

Koneen onneksi lähempänä Qwarrua ei enää ollut vartiointia. Se saattoi skannata planeettaa rauhassa, ja aikailematta se ryhtyi työhön. Se skannasi ja skannasi, mutta ei tuntunut löytävän etsimäänsä. Mikään skannereihin osuva ei vastannut oikeanlaisia parametreja. Se mitä kone etsi, löytyi elämästä planeetan pinnalla, mutta ei vain yhdestä elämästä vaan kaikesta. Se oli hämmentävää. Koneessa oli tila yhdelle tietynlaiselle olennolle, mutta ei sen enempää. Osa Qwarrun elämästä sitä paitsi oli valtavan suurta.

Skannaustulosten myötä koneelle tuli toisenlainen tarve: poistua Qwarrun ääreltä jollekin syrjäiselle seudulle ja ottaa yhteyttä rakentajiinsa. Ja niin se teki. Se kertoi havainnoistaan ja jäi odottamaan ohjeita. Kone olisi tahtonut palata takaisin tutumpaan avaruuteen, jossa ei jatkuvasti olisi pelättävä kaikkea, mutta toive oli turha, sillä vastauksessa koneen käskettiin odottaa tuhat kierrosta ja skannata Qwarru sitten uudestaan.

Ja niin kone jäi odottamaan. Se matkasi syrjäiselle tähtisysteemille ja jäi kiertämään pienehköä kaasujättiläistä. Se jätti ainoastaan keskimatkan skannerit aktiiviseksi ja vaipui horrostilaan. Ensimmäisen tuhannen kierroksen aikana se heräsi yhteensä seitsemän kertaa erilaisten laivojen tullessa sen aistien alueelle. Laivoista ei ollut ollut sille harmia ja kun ensimmäinen määräaika kului umpeen, se palasi Qwarruun. Skannaukset eivät yhäkään löytäneet sitä, mikä koneen oli löydettävä ja niinpä se palasi syrjäseudulleen, otti yhteyttä rakentajiinsa ja sai vastaukseksi odottaa toiset tuhat kierrosta.

Ja tuhannen kierroksen päästä se toisti toimensa, mutta sitä tiettyä ei löytynyt. Kone vaipui horrokseen, heräsi ja skannasi Qwarrun yhä uudestaan ja uudestaan. Reilun 20 tuhannen kierroksen jälkeen se joutui viimein vaihtamaan piiloaan kesken horroksen, koska jokin rotu asettui samalle tähtisysteemille. Tuhannen kierroksen uni venyi kahden tuhannen kierroksen uneksi ja yhä viiden tuhannen kierroksen mittaiseksi, mutta sillä ei ollut merkitystä. Qwarrusta ei löytynyt sitä, mitä kone etsi, ei vaikka uni venyi kymmeneen tuhanteen kierrokseen.

Joka kerta, kun kone heräsi, se oli täynnä toivoa: jos se nyt etsimänsä löytäisi, se voisi palata takaisin. Ja joka kerta, sen sammuttaessa tietoisuutensa, sen viimeisenä ajatuksena oli toivo paluusta rakentajien luo.

Kone oli joutunut vaihtamaan piilopaikkaansa jo yli 20 kertaa, kunnes sitten vajaa kolme miljoonaa kierrosta oli kulunut. Viimeisen horroksen aikana laitteistoon tuli vika. Liikaa pölyä, liikaa aikaa, ja yhden pienen häiriön jälkeen kone ei enää saanut itseään hereille. Kiertoradasta huolta pitävät työntimet lakkasivat toimimasta ja lopulta kone putosi elottomalle planeetalle, joka ei kiinnostanut ketään.

Seitsemän miljoonaa kierrosta kului. Ja sitten kone heräsi. Sen aistit olivat varjo entisestä. Voimanlähde oli tullut heikoksi ja ohjelmistoon oli tullut vikoja. Ilman apua se heräämisen sijasta olisi hiipunut olemattomiin. Sen suojaava kenttä olisi sammunut ja lopulta se olisi lahonnut olemattomiin. Sen lyhyen ajan kun se oli hereillä ennen kuin algoritmit ottivat ohjat, se ehti tehdä havaintoja ympäröivästä avaruudesta ja etenkin sen ympärillä häärivistä hahmosta. Algoritmin käynnistyessä kone keräsi kaiken voimansa, pakkasi muistipankkinsa ja lähetti sen sykäyksenä suuntaan, jota se kaikista laskelmista päätellen piti oikeana.

Kaiken tämän sykäys kertoi vastaanottajalle yhdessä sekunnin murto-osassa. Millään tällä ei ollut minkäänlaista merkitystä rakkaalle rakentajalle. Koneen uskomaton matka syntymästä kohti uutta galaksia kaikkine kiinnostavine asioineen olivat yhdentekeviä luojalle, joka ei kyennyt edes yllättymään saatuaan viestin lapseltaan, jonka oletti seitsemän miljoonaa kierrosta sitten menehtyneen.

Traxien kylmien, valkoisten silmien piilevää laskennallista älyä ja tietoisuutta kiinnosti vain yksi asia: he olivat toisen galaksin väelle kuolleet, ja niin sen tuli olla vaikka koneen tietokannoista kaivettaisiin mitä esille. Kone ei koskaan olisi saanut vastausta ellei se olisi ottanut uudestaan yhteyttä kolmen aurinkopäivän päästä ja kertonut saaneensa lohtua ja ymmärrystä, jota rakentajat eivät voineet antaa. Se kertoi jakaneensa kaikki tietonsa löytäjilleen ja kuinka löytäjät olivat kertoneet tietävänsä, että Qwarrussa on Yksilö.

Rakentaja vastasi.

Suunnitelma laadittiin ja Gataluatan koneet käynnistyivät uudestaan.